Tarkovskin hevoset

"[...]

Yötaivas kulkee lävitseni

ja tunnelinsuiden valo --

sinä aamuna,

pian sudenhetken jälkeen, jossa minun isäni kuolee."

TARKOVSKIN HEVOSET (2006) on mestarillista lyriikkaa vaikeasta aiheesta. Sen ytimessä on runon puhujan suhde sairastuvaan ja kuolevaan vanhempaan. Arjen jakaminen heikkenevän läheisen kanssa synnyttää säkeitä, jotka kasvavat ylistyslauluksi elämälle.

Näissä runoissa minä yrittää mieltää omaa rakentumistaan ja kasvamistaan, lapsuuttaan ja aikuisuuttaan. Isän dementia pakottaa muistavankin tasapainoilemaan kielen syrjällä ja merkityksen reunalla.

TARKOVSKIN HEVOSET on yhtaikaa ketä tahansa puhuttelevaa kirkasta yleisinhimillistä runoutta ja pelotonta etsiytymistä uusiin puhetapoihin.

"[...]

Valssi soi hempeänä minun korvissani,

mutta hänelle

musiikki on vesiputouksen kuohua,

murskaava pauhu vyöryy hänen huoneeseensa.

-- Onko tanssi muuttunut suruksi?

Jalat hänen jalkojensa päällä

opin tanssimaan,

[...]

Seisoin valkoisissa sukkahousuissani

isän mustilla kengillä,

vielä kerran, vielä kerran...

Musiikkia ei ollut,

mutta hän hyräili valssin tahtiin, sävelet

täyttivät minun pääni,

saivat jäsenten kaipaavat säikeet

värähtelemään.

Jalat pehmeällä päällisnahalla

noudatin isän askeleita,

tanssimme ympäri, ympäri

huoneessa, jossa vuosia myöhemmin

keikahdin nurin --

kesken häävalssin [...]